On vuosi 1985 – uuden aikakauden aamunkoitto. Kaukoidästä kaikuu hiljainen itkuääni. Salaperäiset ja lapsellisesti kiehtovat voimat valloittavat kokonaisen sukupolven. Huonosta laadusta tulee uusi normi. Miekan terät kimaltelevat kaikissa sateenkaaren väreissä putkitelevision näytöillä, ja halvat ninja-toimintaelokuvat täyttävät beta- ja VHS-hyllyt. Karatesalit täyttyvät, syntikot pumppaavat ulos aliharmonista pahuutta ja rasvatut lihakset sykkivät jokaisen teinipojan unelmissa.
40 vuotta myöhemmin. Maailma on absurdi. Kultaisen sukupolven kiilto on haalistunut. Vitsikirjat on korvattu meemillä, kyberhybridisota on todellisuutta ja Uri Geller on tehnyt paluun. Kaksi VHS-soturia paljastuu sammaleen peittämästä graniitista, käärittynä aikakapseliin, tietämättä odottaneensa tätä hetkeä syntymästään asti.Anders Lillhongan ja Matti Haaponiemen improvisaatiotyö perustuu vuorovaikutukseen ja leikkiin, jossa kohtaavat lapsuuden toimintasankarit, popkulttuuri, tietokonepelit ja itämaisten taistelulajien mystiikka, estetiikka ja pseudotiede. Konkreettisen fyysisen läsnäolon lisäksi teos tulvii taiteilijoiden omia analogisia ja synteettisiä ääni- ja videomaisemia. Teos on jatkuvasti syvenevä improvisaatioesitys, joka samalla muistelee mennyttä ja kehittyy elämänkulun mukana. Tekijöille teos on parhaimmillaan, kun siitä nautitaan yhdessä yleisön kanssa.

TAITEILIJAESITTELYT:

Matti Haaponiemi
Matti Haaponiemi on työskennellyt itsenäisenä taiteilijana ja kollektiivisissa työryhmissä vuodesta 2013. Taiteellisessa työssään Haaponiemeä kiinnostaa erityisesti improvisaatio, vuorovaikutus, kontaktityö ja sisäisten maailmojen näkyminen. Syksystä 2018 lähtien Haaponiemi on rakentanut elektronisia äänilaitteita, esittänyt äänitaidetta ja kehittänyt konsepteja, joissa liike ja syntetisaattorit kohtaavat. Äänisynteesin yhteydessä hän kiinnostui myös videosynteesistä, jossa sähköisillä signaaleilla luodaan kuvia samalla tavalla kuin ääntä.
Haaponiemi tutustui nykytanssiin kontakti-improvisaation ja myöhemmin taiteellisiksi projekteiksi kehittyneiden kontaktien kautta. Ammattilaisten kanssa työskentely rohkaisi häntä uppoutumaan liikkeen kiehtovaan maailmaan, ja vuonna 2017 hän valmistui tanssijaksi Outokummun ammattiopistosta Pohjois-Karjalassa. Nelivuotiaana Haaponiemen kiistaton idoli oli suuri juristi Don Diego de la Vega, joka tunnetaan paremmin nimellä Zorro. Myöhemmin Hollywoodin toimintasankarit liittyivät hänen Pantheoniinsa. Viimeinen selittämätön sieluside syntyi lemmikkietsivä Ace Venturan kanssa, jonka seikkailuja kymmenvuotias Matti pääsi katsomaan VHS-nauhalta kolme kertaa päivässä.

Anders Lillhonga
Anders Lillhonga on tanssitaiteilija Kokkolasta ja pitkäaikainen budo-taiteen harjoittaja. Hän valmistui Outokummun tanssilinjasta (Riveria) vuonna 2018 ja on siitä lähtien työskennellyt kollektiivisissa työryhmissä. Taiteellisissa projekteissaan Lillhonga on kiinnostunut tutkimaan erilaisia ​​poikkitaiteellisia (synergia) ratkaisuja, kuten taistelulajien, akrobatian, tanssin, äänen ja videotaiteen yhdistämistä. Budo-taiteesta Lillhonga saa idean käytännöllisestä, mukautuvasta mutta täsmällisestä liikemuodosta, jonka tarkoituksena on suojella harjoittajaa vaativissa olosuhteissa. Tämä yhdistettynä tanssivaan, improvisaatioon ja rajattomaan ilmaisumuotoon johtaa hänet uusille ja tutkimattomille poluille. Tuloksena on taiteellinen filosofia ”The whole body as an artistic weapon”. Lillhongan suurimpia lapsuuden inspiraatioita olivat kovakätinen lakimies Marion ”Cobra” Cobretti ja ”lihaksikas ja älykäs kuolemakone” (lähde: Wikipedia) John James Rambo. Sitten roolimalleja poimittiin kavereiden VHS-nauhoilta, heittotähtiä tilattiin Thaimaasta ja Rambo-veitset myytiin K-raudan kassoilla. Piirileikit olivat tylsiä, mutta valomiekkataistelut naapurimetsissä olivat ”the s*it”.